tapailun hankaluudet

Hei vaan! Anteeksi kun hyvin alkanut sinkkuahdistustilitys katkesi heti alkuunsa. Syy tähän on se, että sisuunnuin asiasta ja pistin pitkästä aikaa profiilin ilmoituksen erääseen netin seuranhakupaikkaan ja tapasin sitä kautta mukavan kundin jota olen sen jälkeen jokusen kerran tapaillut. Tuntui siis typerältä surra sinkkuutta, kun edessä oli taas jännittävä kohtaaminen, jonka jatkuvuuteenkin halusin heti alusta asti uskoa.

Tutustuimme uuden tuttavuuteni kanssa melko perusteellisesti netin kautta. Ennen ensimmäsitä tapaamistamme tiesimme toisistamme hyvin paljon ja olimme nähneet toisistamme muutaman valokuvan. Ensimmäinen tapaaminen sujui hyvin ja suhteemme eteni nopeasti myös fyysiselle tasolle. Kaikki tuntui alusta asti luonnolliselta ja helpolta. Mitään erityistä jännitettä en välillämme tuntenut, vaan alusta asti hänen kanssaan oli helppo ja hyvä olla. Olemme tavanneet nyt muutaman kerran. Tavatessamme olemme keskustelleet tosi paljon - erityisesti olemme puhuneet seurusteluun liittyvistä odotuksista ja toiveista. Olemme todenneet, että se mitä meillä on, on ihan potentiaalista myös tulevaisuuden kannalta, mutta emme kumpikaan ole vielä valmiita siirtymään tapailusta vakavampaan.

Olemme tunteneet toisemme nyt kaksi kuukautta. Olen huomannut aikaisemmista tapailuistani, että tämä kaksi kuukautta on jostakin syystä hyvinkin kriittinen hetki - aina ennen olen syystä tai toisesta tullut siihen tulokseen, että tämä ei toimi. Tai jos en itse ole sitä huomannut, niin minulle on tämä asia enemmän tai vähemmän ystävällisesti ilmoitettu. Niinpä siis meidänkin tapailumme taitaa tällä hetkellä elää kriittisiä vaiheita: Sitä joko jatketaan tai sitten ei. Pelkään, että vastaus tulee olemaan ei. Tavallaan itsekin olen alkanut epäillä, että olisiko tämä suhde oikeasti sitä, mitä olen tulevaisuudeltani toivonut. Jollakin tasolla tämä helppous ja mukavuus on vähän tylsää. Toisaalta toivon, että jatkamme tämän kriittisen vaiheen yli ja että tämä kriisi ja kriittisyys on ainoastaan vanhastaan opittu tapa, ja oikeasti vain pelkään jätetyksi tulemista ja siksi emmin että haluanko itsekään tätä suhdetta.

Tavallaan olen päättänyt, että en aio itse tätä suhdetta päättää pelkkään epävarmuuteen, vaan aion sinnitellä niistä tuntemuksista yliste. Sitten tietysti, jos vahvasti alkaa tuntua siltä, että tämä ei missään nimessä ole sitä mitä haluan, niin sitten toki vihellän pelin poikki. Mutta toisaalta uskon siihe, että pelkkä ihan kivaa ja mukavaa voi kasvaa myös hyväksi suhteeksi.

Olen aikaisemmin mielessäni syyttänyt tapailemiani miehiä tylsiksi - että kaltaiseni vauhdikas mimmi ei jaksa sellaista kotonanyhjäämistä, mihin nämä edelliset herrashenkilöt ovat syyllistyneet. Nyt alan kuitenkin vähitellen tajuta ja epäillä, että syyllisiä eivät taidakaan olla nämä herrat, vaan sen sijaan olenkin itse se tylsimys jarru, joka ei jaksa ehdotella mitään kivaa, vaan enemmän on tylsästi kotona. No, ehkäpä vähitellen minä ja tämä uusi tuttavuuteni löydämme ne konkreettiset yhteiset asiat, mitä voimme tehdä yhdessä sen lisäksi, että arvopohjamme ja tulevaisuudensuunnitelmamme ovat yhtenäisiä. Ehkäpä meidän pitää leffakäyntien ja ravintolailtojen lisäksi suunnitella jotakin muutakin tekemistä - jotakin tavallista ja arkista, mutta toiminnallista kuitenkin.

Omista ystävistäni suurin osa on seurustellut pitkään vakituisesti, enkä oikein saa heistä tähän ongelmaani vertaistukea. Ärsyttävintä on se, kun kaveri toteaa, että kyllä sinäkin vielä oman kultasi löydät tai että ei se parisuhteessa eläminenkään aina herkkua ole. Ei varmasti niin olekaan, mutta ei sen toteaminen auta minun ongelmassani yhtään mitenkään. Olisi mukava tietää, että onko muilla samanmoisia ongelmia parisuhteiden alukumetreillä, vai mistä tässä nyt oikein kiikastaa. Ehkäpä tästä kaikesta ahdistuksesta saa ainakin hyvää blogimateriaalia, jos ei mitään muuta. :D ..toivottavasti palataan lähitulevaisuudessa hieman positiivisemmissa tunnelmissa.