Parisuhde loppui ennen kuin se edes alkoi.

Taas se tapahtui: Parisuhteeni loppui, ennen kuin se edes oikeasti alkoi. Tai siis ei mikään parisuhde edes, vaan tapailu. Vai pitäisikö vain sanoa, että olin löytänyt potentiaaliselta vaikuttavan henkilön, johon halusin tutustua lisää. Muutamien treffien jälkeen kundi ilmoittikin minulle, että ikävä kyllä hän ei tunne minua kohtaan muuta kuin ystävyyttä. Että olen hänen mielestään fiksu nainen, ja häntä jopa harmittaa että meillä ei sitten kolahtanutkaan, mutta että eihän sitä voi itseään pakottaa ihastumaan . Ja jos ei loksahda, niin sitten ei. Ja näinhän se on, mitäs sitä vastaan sanomaan. Ymmärrän hänen kantansa hyvin, sillä olen minäkin pakkeja antanut – myös mukaville tyypeille. En siis epäile, etteikö hän voisi olla vilpitön sanoessaan, että häntä harmittaa ja että hän pitää minua fiksuna naisena. Itsekään en ehkä kokenut mitään suurensuurta ihastumista häntä kohtaan, mutta näytti siltä, että hän on sellainen tyyppi, johon voisin oikeasti jopa rakastua. Uskon toki salamarakkauteenkin, mutta en epäile, etteikö rakkaus ja kiintymys voisi kasvaa muullakin tavalla.

Minulla on ollut ilmoituksia niin deitti.netissä kuin suomi 24:ssäkin. Olen käynyt lukemattomilla treffeillä, käynyt baareissa ja kahviloissa, pitänyt hauskaa kavereiden kanssa, käynyt lautapeli-illoissa ja ollut muutenkin aktiivinen hakeutumaan paikkoihin, joissa voisi kohdata sopivia nuoria miehiä. Silti vastentahtoisesti olen edelleen sinkku. Toisaalta, kuten jo aikaisemminkin sanoin, olen itsekin joutunut pakkeja antamaan, joten kyse ei ole pelkästään siitä, etten kenellekään kelpaisi. Olen vain nirso. Tai kauniimmin sanottuna, en halua seurustella pelkän seurustelun vuoksi.

Nuorempana, siis yläasteella ja lukiossa, seurustelukumppanin löytyminen ei tuntunut tärkeältä. Eikä niitä sitten löytynytkään. Luin juuri muutama päivä sitten vanhaa päiväkirjaani, ja sen mukaan haaveilin kyllä ensisuudelmastani ja ensimmäisestä poikakaverista, mutta se oli kuitenkin vain pieni osa ajatuksiani, eikä suinkaan elämäni tärkein asia. Yliopiston ensimmäisenä vuonna en silloinkaan kaivannut poikaystävää näin suuresti, sillä koko ajan minulla oli paljon läheisiä ystäviä, joiden kanssa katselimme yhdessä leffoja, teimme ruokaa ja olimme hyvin tiiviisti yhdessä. En siis tarvinnut miestä vierelleni. Luultavasti tämän hetkinen olotilani johtuukin suuresti siitä, että "kaikki muut" ystäväni ovat onnellisesti (?) parisuhteessa, ottavat asuntolainoja, tekevät vauvoja (tai ainakin harjoittelevat ahkerasti) ja ovat toistensa parhaita kavereita. Olisi mukava vaikka vihdoinkin mennä ensi kesän sukujuhlaan niin, että voisi oikeasti käyttää tuon avec-option, eikä aina vastata, että "tulen äidin ja isän kanssa".

Hetken aikaa jo ehdin miettiä, että ehkä ensi keväänä oleviin ystäväni häihin voisin todellakin tuoda tämän uuden (siis "tulevan") kumppanini avecina. Mutta se siitä haaveesta, sillä eihän sitä "vain kaveria" oteta aveciksi häihin..

19 vuotiaana minulla oli kämppäkaverina 23 vuotias tyttö. Tämä tyttö, Minna, ei ollut vielä päässyt haluamaansa opiskelupaikkaan, vaan hän oli tehnyt töitä ja opiskellut pääsykoekirjoja jo useamman vuoden. Minnalla oli takanaan myrskyisä suhde, joka oli juuri ennen tapaamistamme päättynyt. Suhde tosin taisi jatkua hetken aikaa juupas-eipäs -merkkisenä, mutta myöhemmin loppui kokonaan. Minna oli luonteeltaan mahtava tyyppi, ja pidin hänestä kovasti. Silti salaa mietin, että sitten kun minä olen 23 vuotias, minulla ainakin on asiat paremmin: olen varmasti opinnoissani jo loppusuoralla ja minulla on mies, jonka kanssa suunnittelemme perheen perustamista. Asumme yhdessä joko vuokralla tai omassa asunnossa ja meillä on koira. 23 vuotiaana, eli kolme vuotta sitten olin keskeyttänyt opintoni, olin töissä (jossa kieltämättä menestyin, mutta joka ei tuottanut minulle tyydytystä) ja olin edelleen sinkku.Olin (ja olen) oman mittapuuni mukaan epäonnistuja.

Nyt 26 vuotiaana opintoni ovat kyllä loppusuoralla, joten yksi 19 vuotiaana asettamistani hyvän elämän tekijöistä täyttyy piakkoin, mutta tuo suuresti painottamani onnellinen parisuhde puuttuu täysin. Edelleenkin toivon kovasti, että löytäisin itselleni hyvän miehen, mutta en ole tehnyt mitään selkeää suunnitelmaa miten tuon toiveen saan toteutumaan. Voisinhan toki päättää, että aloitan uusia harrastuksia, kuntoilen kroppani huippukuntoon ja käyn baareissakin katsastamassa tarjontaa säännöllisesti. Opinnoistani johtuen en kuitenkaan ehdi panostaa näihin asioihin turhan paljoa. Luultavasti lähitulevaisuudessa tämä asia eteneminen painottuu lähinnä tämän blogin kautta elämäni pohdiskeluun.