Treffipalstojen helmiä

Olen viimevuosien aikana käynyt monesti sokkotreffeillä. Useimmat treffini ovat ollet suurin piirtein mukavia, mutta muutama oudompikin kokemus sattunut matkan varrelle.

Erään kerran muutama vuosi sitten kesällä olimme erään herras-henkilön kanssa sopineet tapaavamme erään kauppakeskuksen portailla. Tiesin, että kundilla pitäisi olla oranssi t-paita, ja tunnistinkin hänet heti, sillä kyseisillä portailla ei muita samaa väriä tunnustavia ollut. Kävelin hänen luokseen ja istahdin portaille hänen viereensä. Tervehdin ja totesin, että hän varmastikin on Tuomas. Tuomas katsoi minua kuin halpaa makkaraa ja totesi, että näinpä hän on. Koko tapaaminen oli alusta asti todella kiusallinen, mutta koska en ollut vielä silloin riittävän kokenut treffailija, en osannut sanoa saman tien, että tämä ei taida laisinkaan toimia. Jatkoimme siitä siis sopimuksen mukaan kahville, ja koko kahvilla olo oli kiusallista väkisin keskustelua. Itselläni ei sinänsä ollut mitään ennakkokäsitystä Tuomaasta, mutta hän selvästi heti ensinäkemältä päätti, että ei pidä minusta. Lopulta taisimme molemmat olla helpottuneita, kun jompi kumpi totesi, että nyt ehkä pitäisi lähteä kotiin..

Toinen hieman erilailla epäonnistunut treffailu oli samoihin aikoihin. Innostuin silloin tuosta nettitreffien helppoudesta ja tapailin useampia kundeja melkein liukuhihnalta. Yhden viikon aikana saatoin käydä kolmilla treffeillä! Eräs tapaamani kundi pyysi minua uusille treffeille. Kävipä kuitenkin niin, että en treffejä sopiessani tajunnut, että kyse on henkilöstä, jonka olen jo kerran tavannut. Niinpä sovin oppineeni tavan mukaan kuinka tunnistamme toisemme: Taisi tyyppiä hieman kummastuttaa, että eikö hän todellakaan ole ollut riittävän mieleenpainuva, jos en meinaa häntä ilman etukäteisselvitystä vaatetuksesta tunnistaa! Muistaakseni kävimme noilla (vahingossa sovituilla) toisilla treffeillä oluella. Jutustelu sujui ihan kivasti, ja tyyppikin oli ihan ok, mutta enpä oikein tainnut kuitenkaan syttyä. Kotiin lähtiessä tyyppi saattoi minua lyhyen matkaa ja halasimme erotessamme. Huomasin, että hän kovasti toivoi iltasuukkoakin, mutta eipä sillä kertaa häntä lykästänyt. Eikä minun kanssani myöhemminkään. En nimittäin lähtenyt enää uusille treffeille hänen kanssaan. En tosin muista kysyttiinkö edes.

Kerran lähdin keskellä yötä lyhyen messenger-keskutelun jälkeen netissä tapaamani kundin kanssa yökävelylle. Hän asui kilometrin päässä minusta. Sovimme treffit puolimatkaan ja kävelimme muutaman tunnin ajan ympäri kaupunkia jutustellen. Jutut olivat itse asiassa hyvinkin rauhattomia, josta johtuen siitäkään kundista ollut minulle sulhoksi. Toisaalta, vähemmän kiusalliset treffit olivat kun juttu kuitenkin luisti, vaikka hieman outoa olikin hänen viljelemänsä huumori. Myöhemmin mesettelimme muutaman kerran, mutta lopulta sekin tuttavuus hiipui.

Erään treffipalstalla tapaamani pojan kanssa tapailin parikin kuukautta, mutta lopulta sekin ihastus sitten hyytyi. Tai oikeastaan ihastus ei heti hyytynyt, mutta tapaamisemme muuttuivat mielestäni niin tylsiksi, että en oikestaan nauttinut yhdessäolostamme kovinkaan paljoa. Telkkarin katselu ja mainosten lukeminen ei mielestäni ole laisinkaan laatuaikaa - varsinkaan treffailun alussa! Ensimmäisten viikkojen alkuhuuman avulla sitä jaksoi kuitenkin roikkua muutaman viikon pidempään kuin ehkä olisi ollut tarvis. Mukavaa oli kuitenkin, niin kauan kuin sitä kesti. :)

No mutta, näiden kaikkien kokemusten pohjalta olenkin sitten monet kerrat vannonut, että en enää ikinä, siis ikinäkoskaan, aio laittaa omaa ilmoitusta treffipalstoille tai vastaile muiden viesteihin. Lisäksi olin todella ilahtunut kun tuon edellisen ihastukseni tapasin yllättäen baarissa, sen sijaan, että olisin käynyt sokkotreffeillä. No mutta, kuinkas kävikään: olen keväällä muuttamassa toiselle paikkakunnalle, joten ajattelin hieman katsastaa tulevan asuinkuntani uroita. Eräs ilmoitus vaikutti niin kovin mukavalta, että pakkohan siihen oli vastata! Nyt sitten odottelen tässä vastausta ja pohdin, että olenko valmis aloittamaan taas alusta.

Toisaalta, vaikka olinkin hieman suruissani tuosta edellisestä tapauksesta, kun ei sitten päästykään puusta pitkälle, niin olen tullut siihen tulokseen, että oikeastaan elämäni on oikein hyvää tällä hetkellä. Olen suunnitellut innokkaasti tulevaa kesää ja mahdollisia ulkomaanmatkoja, jotka aion tehdä ilman tarkkoja aikataulusuunnitelmia. Iloitsen siitä, että voin rauhassa suunnitella menojani ilman, että tarvitsee miettiä jonkun toisen aikatauluja. Vaan ehkä sitä sitten voisi niitä aikataulujakin ruukata uudelleen (ja jopa ihan mielellään), mikäli pääsisi käymään niin että Tyttötyy rakastuu.

Parisuhde loppui ennen kuin se edes alkoi.

Taas se tapahtui: Parisuhteeni loppui, ennen kuin se edes oikeasti alkoi. Tai siis ei mikään parisuhde edes, vaan tapailu. Vai pitäisikö vain sanoa, että olin löytänyt potentiaaliselta vaikuttavan henkilön, johon halusin tutustua lisää. Muutamien treffien jälkeen kundi ilmoittikin minulle, että ikävä kyllä hän ei tunne minua kohtaan muuta kuin ystävyyttä. Että olen hänen mielestään fiksu nainen, ja häntä jopa harmittaa että meillä ei sitten kolahtanutkaan, mutta että eihän sitä voi itseään pakottaa ihastumaan . Ja jos ei loksahda, niin sitten ei. Ja näinhän se on, mitäs sitä vastaan sanomaan. Ymmärrän hänen kantansa hyvin, sillä olen minäkin pakkeja antanut – myös mukaville tyypeille. En siis epäile, etteikö hän voisi olla vilpitön sanoessaan, että häntä harmittaa ja että hän pitää minua fiksuna naisena. Itsekään en ehkä kokenut mitään suurensuurta ihastumista häntä kohtaan, mutta näytti siltä, että hän on sellainen tyyppi, johon voisin oikeasti jopa rakastua. Uskon toki salamarakkauteenkin, mutta en epäile, etteikö rakkaus ja kiintymys voisi kasvaa muullakin tavalla.

Minulla on ollut ilmoituksia niin deitti.netissä kuin suomi 24:ssäkin. Olen käynyt lukemattomilla treffeillä, käynyt baareissa ja kahviloissa, pitänyt hauskaa kavereiden kanssa, käynyt lautapeli-illoissa ja ollut muutenkin aktiivinen hakeutumaan paikkoihin, joissa voisi kohdata sopivia nuoria miehiä. Silti vastentahtoisesti olen edelleen sinkku. Toisaalta, kuten jo aikaisemminkin sanoin, olen itsekin joutunut pakkeja antamaan, joten kyse ei ole pelkästään siitä, etten kenellekään kelpaisi. Olen vain nirso. Tai kauniimmin sanottuna, en halua seurustella pelkän seurustelun vuoksi.

Nuorempana, siis yläasteella ja lukiossa, seurustelukumppanin löytyminen ei tuntunut tärkeältä. Eikä niitä sitten löytynytkään. Luin juuri muutama päivä sitten vanhaa päiväkirjaani, ja sen mukaan haaveilin kyllä ensisuudelmastani ja ensimmäisestä poikakaverista, mutta se oli kuitenkin vain pieni osa ajatuksiani, eikä suinkaan elämäni tärkein asia. Yliopiston ensimmäisenä vuonna en silloinkaan kaivannut poikaystävää näin suuresti, sillä koko ajan minulla oli paljon läheisiä ystäviä, joiden kanssa katselimme yhdessä leffoja, teimme ruokaa ja olimme hyvin tiiviisti yhdessä. En siis tarvinnut miestä vierelleni. Luultavasti tämän hetkinen olotilani johtuukin suuresti siitä, että "kaikki muut" ystäväni ovat onnellisesti (?) parisuhteessa, ottavat asuntolainoja, tekevät vauvoja (tai ainakin harjoittelevat ahkerasti) ja ovat toistensa parhaita kavereita. Olisi mukava vaikka vihdoinkin mennä ensi kesän sukujuhlaan niin, että voisi oikeasti käyttää tuon avec-option, eikä aina vastata, että "tulen äidin ja isän kanssa".

Hetken aikaa jo ehdin miettiä, että ehkä ensi keväänä oleviin ystäväni häihin voisin todellakin tuoda tämän uuden (siis "tulevan") kumppanini avecina. Mutta se siitä haaveesta, sillä eihän sitä "vain kaveria" oteta aveciksi häihin..

19 vuotiaana minulla oli kämppäkaverina 23 vuotias tyttö. Tämä tyttö, Minna, ei ollut vielä päässyt haluamaansa opiskelupaikkaan, vaan hän oli tehnyt töitä ja opiskellut pääsykoekirjoja jo useamman vuoden. Minnalla oli takanaan myrskyisä suhde, joka oli juuri ennen tapaamistamme päättynyt. Suhde tosin taisi jatkua hetken aikaa juupas-eipäs -merkkisenä, mutta myöhemmin loppui kokonaan. Minna oli luonteeltaan mahtava tyyppi, ja pidin hänestä kovasti. Silti salaa mietin, että sitten kun minä olen 23 vuotias, minulla ainakin on asiat paremmin: olen varmasti opinnoissani jo loppusuoralla ja minulla on mies, jonka kanssa suunnittelemme perheen perustamista. Asumme yhdessä joko vuokralla tai omassa asunnossa ja meillä on koira. 23 vuotiaana, eli kolme vuotta sitten olin keskeyttänyt opintoni, olin töissä (jossa kieltämättä menestyin, mutta joka ei tuottanut minulle tyydytystä) ja olin edelleen sinkku.Olin (ja olen) oman mittapuuni mukaan epäonnistuja.

Nyt 26 vuotiaana opintoni ovat kyllä loppusuoralla, joten yksi 19 vuotiaana asettamistani hyvän elämän tekijöistä täyttyy piakkoin, mutta tuo suuresti painottamani onnellinen parisuhde puuttuu täysin. Edelleenkin toivon kovasti, että löytäisin itselleni hyvän miehen, mutta en ole tehnyt mitään selkeää suunnitelmaa miten tuon toiveen saan toteutumaan. Voisinhan toki päättää, että aloitan uusia harrastuksia, kuntoilen kroppani huippukuntoon ja käyn baareissakin katsastamassa tarjontaa säännöllisesti. Opinnoistani johtuen en kuitenkaan ehdi panostaa näihin asioihin turhan paljoa. Luultavasti lähitulevaisuudessa tämä asia eteneminen painottuu lähinnä tämän blogin kautta elämäni pohdiskeluun.